Valkoista peltiä, kypärää ja korttia

Paljon on tapahtunut alle viikossa. Viime sunnuntaina hyppäsimme Jarin kanssa Brisbaneen vievään bussiin. Omenatarhurin ura jäi taakse, olimme jälleen asunnottomia, eikä työpaikkakaan vuntunut vielä täysin selvältä. Siitä se sitten lähti.

Takaisin Brisbaneen

Australiassa rakennusalan töiden tekemiseen tarvitaan "white card", työturvallisuuskortti, jota ilman ei työmaille ole asiaa. Ilmottauduimme siis netin halvimmalle online-kurssille, jonka teoriaosuuden kysymysten käännösten kanssa taistellessa vietimme koko illan. Se ei kuitenkaan riittänyt vielä alkuunkaan, vaan seuraavana päivänä saimme ravata poliisilaitoksen ja vamhan kiinalaisen "Justice of peace" -lakimiehen puheilla virallistaessamme passikopioita ja lomakkeita.

Kun kurssimme sitten tiistaina kaikesta huolimatta ajautui tiistaina suvantovaiheeseen, marssimme kirjaimellisesti kuuden kilometrin päähän autokaupoille.

Auton ostamisen kiemuroista oli puhetta jo alkublogipäivityksissä Luken ja Masan Holdenin kohdalla. Niistä kaupoista tavoille oppineena osasimme varautua oikeilla papereilla, mutta uutta haastetta toi se, että ostimme kulkupelimme rekisteröimättömänä. Katsastus tapahtuu näillä nurkilla kaksivaiheisesti, ja vakuutukset tarvittiin, joten loppupäivä kului pankissa, korjaamolla ja rekisteröintikeskuksessa kielimuuria paukutellessa.

Torstaiaamu-auringon noustessa valkoinen kortti oli kuitenkin vielä saavuttamatta ja työt oli sovittu alkavaksi perjantaaina. Edellisen aamun ulkomaan kielinen puhelinhaastattelu aiheesta oli auttamattomasti reputettu, joten luvassa oli armoton opiskelutuokio. Aamulla kirjauduimme ulos hostellista ja asunnottomina etsimme läheisestä ostoskeskuksesta mukavan pistorasialla varustetun kahvilan. Siinä sitten istuttiin vajaat kahdeksan tuntia putkeen naamat web-kameran edessä heiluen ja lukemattomiin työturvallisuuspykäläkysymyksiin googlen transleitterin avulla vastaillen. Olo oli lievästi sanottuna huikea, jopa hieman epätodellinen, kun ilta-auringon laskiessa kuiva toimistoääni onnitteli meitä kurssin läpäisystä ja tie Australian rakennustyömaille avautui eteemme.

Rankka opiskelu vaatii rankat eväät

Jostain syystä kaupungin kaikki asiallisen hintaiset hostellit oli buukattu loppuviikoksi täyteen. Yöpaikkaa emme olleet vielä ehtineet kurssin tykityksen lomassa miettiä, mutta onneksi sellainen löytyi suoraan altamme. Toyota meren rantaan, äijät makuupussiin ja unta palloon.

Firma, jonka laboureja  nyt olemme ja jonka nimeä en millään muista, rakentaa betonista kaikennäköistä. Tämän hetkinen työmaamme on nelikerroksinen kivitalo, jonka viimeistä kerrosta perjantaina aloitettiin "formaamaan". Ainoa suomea puhuva työkaverimme on pomomme, joten erinomaisessa, joskin rakennusalan sanastoon painottuvassa, kielikylvyssä tässä on pari päivää ryvetty.

Ehkä odotukset ylittävimmin järjestyi asuntoasia. Perjantaina työpäivän loppupuolella avulias bossimme soitti asunnottomuudestamme kuultuaan veljelleen, jolla olisi mahdollisesti talonsa alakerta vuokratttavana. Kun siis  tuli aika lyödä päivän lopussa hanskat naulaan, ajelimme viihtyisälle omakotialueelle, josta nykyinen asuntomme löytykini. Varustelultaan täydellinen, kalustettu kolmio oli kuin unta edellisen etupenkkiyön unien jälkeen. Vuokrakin jää reilusti alle backpacker-hostellien, joten eiköhän meillä tässä ole paikka, jota voi jonkin aikaa kutsua kodiksi..

-Juhana