Fraser Islandilla

Valkoistakin valkoisempaa hiekkaa, siihen juuttumista, auton vetämistä, työntämistä ja hajoilua sen hajoilemiseen jylhässä luonnonpuistossa - muistoja leppoisasta saarikierroksesta.

Viime viikolla saimme vieraita pohjolan perukoilta; Australiaa jo ammoisina aikoina kierrelleen Laurin ja hänen tuoreen Pälvi-vaimonsa. Suunnitelmana oli lähteä koko skandinaavisella lössillämme pyörähtämään Fraser Islandin luonnonpuistossa.

Luonnonpuistosaarelle erityistä on, että käytännössä sinne pääsyyn vaaditaan nelivetoinen, korkealla maavaralla varusteltu maastoauto. Saarella kruisailuun soveltuvia autojahan meiltä löytyi kaksin kappalein (ainakin aluksi).

Tiistaina ajoimme lautalle. "Satamaan" päästäkseen, oli ylitettävä hiekkaranta, joka pääsi yllättämään pehmeydellään. Siinä Holdenia työntäessämme ja ilmanpaineita laskiessamme, emme aavistaneet, kuinka tuttua puuhaa se tulisi vielä olemaan. Ja kun kuvassa virnuileva lautturi, lautalta ulos saarelle ajaessamme teki ristinmerkin, luulimme vielä sitä vain vitsiksi..

Jo ensimmäisenä päivänä lähes kirjaimellisesti törmäsimme saarella niin runsain varotuskyltein mainostettuihin dingoihin. Siinä paikalliset susihukat popsivat onnellisina rantaan noussutta merikilpikonna-vainaata, juuri autoista välittämättä.

Rannalla ajaminen sujui vielä kohtalaisen kivuttomasti hikeä vuodattamatta, mutta kun oli aika siirtyä metsäreiteille, saatiin tutustua auton työntämisen saloihin huolella. Pitkään kestänyt kuiva kausi oli kuivattanut metsissä kiemurtelevat valkoiset luonnonhiekkatiet entistäkin haasteellisemmiksi, mikä lisäsi huomattavasti päivien urheilullista puolta. 

Kattomatkustusta

Saaren toiseksi hienoin paikka bongattiin toisen päivän aamuna kurvatessamme Lake McKenzylle. Niin valkoisella hiekkarannalla varustettua kirkasvetistä järveä ei löydy edes Orimattilasta.

Paikallisesta Opelista loppui kirjaimellisesti veto, kun etupyörien vetoakseli sanoi itsensä irti. Yksi armoton "rynks" ja etupyörien veto-ominaisuus täytyi korvata avuliaan australialaisen safari-nissanilla. Tämä ei kuitenkaan ajokillemme riittänyt, vaan saman illan aikana saatiin luopua muustakin ylimääräisestä jarruletkun katketessa..

Hetkenä, jolloin katosivat jarrut

Vetämisen riemua

Työntämisen riemua

Vähenevistä ajo-ominaisuuksista huolimatta huolimatta rantaan päästiin. Iltayöstä karavaanistamme nousi lumoava rasvan käry suomalaisten lettujen paistuessa Australian tähtitaivaan alla. Aamulla taas teltasta noustessa maisemat olivat kuin pienestä maalauksesta.

Aamunäkymä

Viimeisen luonnopuistopäivän mainittavin kohde oli Eli Creekiksi kastettu joki, kuin kirkasvetinen tunturipuro viidakossa ilman tunturia. Kuvia ei valitettavati jokimaisemista juuri löydy, sillä eteneminen joessa onnistui vain kahlaamalla, sukeltamalla ja uimalla, ja canonini tuskin moistesta olisi piitannut. 

Titanic 

Viimeinen tempaus seurueen oikukkaimilta jäseneltä oli kytkin. Olo alkoi olla jo kohtalaisen epätodellinen, kun viimeiseltä taukopaikalta lähtiessä vaihteet eivät menneetkän silmään. Aika kuitenkin paransi haavat, useiden yritysten jälkeen jotain tapahtui, ja vaihteet vaihtuivat kuin ennen vanhaan. 

Kaikki loppuu aikanaan, ja niin mekin auringonlaskun aikoihin liu´uimme, moottori- ja käsijarrujarrutuksen yhdistelmällä Manta Rayn lautalle. Mantereelle, tälle hieman suuremmalle saarelle, päästyämme suutelin rantaa matka jatkui suu täynnä hiekkaa. 

Viimeisen leirimme pystytimme yöllä jo ennestään tutun Gympien autokorjaamon pihamaalle ja perjantaina palasimme monta kokemusta takataskussa takaisin mökkiimme Noosaan, Janinen pihapiiriin..

Vielä lyhyt katsaus nykyaikaan. Reissusta on tosiaan kulunut jo pitkälti toista viikkoa. Täällä elo on jatkunut lupsakkaan tasaisehkona. Aamut on työskennelty, päivät ja illat urheiltu ja löysäilty.

Vielä ei uskalla juhlia, mutta työkuviotkin alkavat näyttää valoisemmilta. 

Ensi kerralla siis ehkä jotain erilaista..

-Juhana