Ripaus realismia

Arki. Yleinen Suomen päästä heitetty kuulumistenkyselykysymys koskee arkea, millaista se täällä on, ja onko sitä ylipäänsä ollenkaan.

Hyvin arkiset varpaat

Yritin taannoin selittää Janinelle sanaa arki, kun tajusin ettei sille (ainakaan WSOY:n sanakirjasta) löytynyt järkevää vastinetta tästä Australian erikoisesta kielestä. Arki käännetään siellä sanaksi weekday - viikkopäivä, siis jonkinlainen viikonlopun vastakohta. Mutta entä se arki, joka sisältää tiskit, töihin heräämiset tai autoremontit? Ehkä paikallisilla veijareilla ei vain ole sanaa sille meidän käsittämälle arjelle, sille jota pyöritetään.

On meillä täällä kai jo arjen makuun toisinaan päästy. Erilaista tämä kuitenkin on monin osin ollut.

Reissublogiin tulee helposti laitettua kuvia lähinnä hienoista hetkistä, erikoisista paikoista tai mieleenpainuvista tapahtumista. Näinkin pitkä aika sisältää kuitenkin muutakin. Tässä siis muutama arkikuva parin kuukauden ajalta niistä tavallisista päivistä.

Hienoja hetkiä toki nekin..

Aisti aamu

Iltaräiskäleitä

Maitopojujen maitopurkkilasti

Arkisen kristillistä tasajakoa

Aamupalloilua

Arkista kaatosadetta pitämässä

Kök

Etäarkiromantiikkaa

Sitten vielä katsaus nykyaikaan. Töitä on ollut. Aivan joka päivä ei tosin olla naulaliivejä saatu kiskoa päälle, pienen firman on vaikeaa luovia suurten työmaiden aikataulumuutosten meressä ja työmaita on siirtynyt. Toivossa on kuitenkin erittäin hyvä elää ja pitää peukaloita tanassa töiden runsaudelle.

Omanlaisen arjen keskeltä -juhana

Valkoista peltiä, kypärää ja korttia

Paljon on tapahtunut alle viikossa. Viime sunnuntaina hyppäsimme Jarin kanssa Brisbaneen vievään bussiin. Omenatarhurin ura jäi taakse, olimme jälleen asunnottomia, eikä työpaikkakaan vuntunut vielä täysin selvältä. Siitä se sitten lähti.

Takaisin Brisbaneen

Australiassa rakennusalan töiden tekemiseen tarvitaan "white card", työturvallisuuskortti, jota ilman ei työmaille ole asiaa. Ilmottauduimme siis netin halvimmalle online-kurssille, jonka teoriaosuuden kysymysten käännösten kanssa taistellessa vietimme koko illan. Se ei kuitenkaan riittänyt vielä alkuunkaan, vaan seuraavana päivänä saimme ravata poliisilaitoksen ja vamhan kiinalaisen "Justice of peace" -lakimiehen puheilla virallistaessamme passikopioita ja lomakkeita.

Kun kurssimme sitten tiistaina kaikesta huolimatta ajautui tiistaina suvantovaiheeseen, marssimme kirjaimellisesti kuuden kilometrin päähän autokaupoille.

Auton ostamisen kiemuroista oli puhetta jo alkublogipäivityksissä Luken ja Masan Holdenin kohdalla. Niistä kaupoista tavoille oppineena osasimme varautua oikeilla papereilla, mutta uutta haastetta toi se, että ostimme kulkupelimme rekisteröimättömänä. Katsastus tapahtuu näillä nurkilla kaksivaiheisesti, ja vakuutukset tarvittiin, joten loppupäivä kului pankissa, korjaamolla ja rekisteröintikeskuksessa kielimuuria paukutellessa.

Torstaiaamu-auringon noustessa valkoinen kortti oli kuitenkin vielä saavuttamatta ja työt oli sovittu alkavaksi perjantaaina. Edellisen aamun ulkomaan kielinen puhelinhaastattelu aiheesta oli auttamattomasti reputettu, joten luvassa oli armoton opiskelutuokio. Aamulla kirjauduimme ulos hostellista ja asunnottomina etsimme läheisestä ostoskeskuksesta mukavan pistorasialla varustetun kahvilan. Siinä sitten istuttiin vajaat kahdeksan tuntia putkeen naamat web-kameran edessä heiluen ja lukemattomiin työturvallisuuspykäläkysymyksiin googlen transleitterin avulla vastaillen. Olo oli lievästi sanottuna huikea, jopa hieman epätodellinen, kun ilta-auringon laskiessa kuiva toimistoääni onnitteli meitä kurssin läpäisystä ja tie Australian rakennustyömaille avautui eteemme.

Rankka opiskelu vaatii rankat eväät

Jostain syystä kaupungin kaikki asiallisen hintaiset hostellit oli buukattu loppuviikoksi täyteen. Yöpaikkaa emme olleet vielä ehtineet kurssin tykityksen lomassa miettiä, mutta onneksi sellainen löytyi suoraan altamme. Toyota meren rantaan, äijät makuupussiin ja unta palloon.

Firma, jonka laboureja  nyt olemme ja jonka nimeä en millään muista, rakentaa betonista kaikennäköistä. Tämän hetkinen työmaamme on nelikerroksinen kivitalo, jonka viimeistä kerrosta perjantaina aloitettiin "formaamaan". Ainoa suomea puhuva työkaverimme on pomomme, joten erinomaisessa, joskin rakennusalan sanastoon painottuvassa, kielikylvyssä tässä on pari päivää ryvetty.

Ehkä odotukset ylittävimmin järjestyi asuntoasia. Perjantaina työpäivän loppupuolella avulias bossimme soitti asunnottomuudestamme kuultuaan veljelleen, jolla olisi mahdollisesti talonsa alakerta vuokratttavana. Kun siis  tuli aika lyödä päivän lopussa hanskat naulaan, ajelimme viihtyisälle omakotialueelle, josta nykyinen asuntomme löytykini. Varustelultaan täydellinen, kalustettu kolmio oli kuin unta edellisen etupenkkiyön unien jälkeen. Vuokrakin jää reilusti alle backpacker-hostellien, joten eiköhän meillä tässä ole paikka, jota voi jonkin aikaa kutsua kodiksi..

-Juhana

Töitä ja telttamajoitusta!

Vihdoinkin töitä. Omenafarmilta Thulimbahista.

Janinella olo alkoi pikkuhiljaa riittää, joten oli todella etsittävä töitä. Pari hikistä työnhakupäivää riitti, ja viisikon suuntana oli Brisbanen alapuolella sijaitseva omppu pitäjä. Janinen avustuksella saatiin sovittua farmin omistajan Dinon kanssa tapaaminen torstaiaamuksi. Keskiviikkona matkustimme siis farmin lähellä olevalle leirintäalueelle.

Viimeisenä viikonloppuna syötiin suomalaisittain perunamuusia ja lihapullia.
Jälkkäriksi pannaria!

Ja nokka kohti etelää...

Leirintäalue Happyapple.

Aamulla pienen väärinkäsityksen, ja monen sivun paperinipun täyttämisen jälkeen päästiinkin opettelemaan tulevaa työtä; kaksivuotisten omenapuiden karsimista. Jokaisessa puussa on keskimäärin 60 omenaa, joista lähes kaikki pitää karsia. Oksalle saa jättää maksimissaan kolme.

Vaikka viimein saatiin töitä, silti kaikki ei mennyt niinku suunniteltiin. Lauri ei voinutkaan tehdä farmihommia heinäallergian vuoksi. Muita hommia tähän hätään ei ollut, joten hänen oli lähdettävä takaisin Suomeen.

 Aluksi viiden viikon työrupeama omenafarmilla ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta ensimmäisten päivien jälkeen sormet arkana alettiin miettiin uudelleen tulevia viikkoja...

  

Kelit ovat suosineet farmityöntekiöitä.

Joka aamu yhtä pirteänä uuteen päivään.

Näillä eväillä harventaa monta tuntia!

Kaikkeen tottuu.. Havaittavissa jopa hymyä!

Työstä maksetaan joka puusta tietty summa, eli mitä nopeampaa tekee, sitä enemmän tienaa. Aluksi tuntui, että tässä ei koskaan tule pääsemään siihen Australian valtion määräämään $19/tunti, mutta kokoajan se nopeutuu.. 

Viikko on puita harvennettu. Kirjavahvuus on tuppunut neljään.

Kauan odotettu raksafirma Brisbanessa on viimein ottanut yhteyttä, ja luvannut töitä kahdelle. Ensi viikolla alkaa työt siellä, ja ainakin jouluun saakka. Viikonlopun aikana lähdemme Juhanan kans kohti Brisbanea. Seuraavassa päivityksessä sitten siitä! 

-Jari

Fraser Islandilla

Valkoistakin valkoisempaa hiekkaa, siihen juuttumista, auton vetämistä, työntämistä ja hajoilua sen hajoilemiseen jylhässä luonnonpuistossa - muistoja leppoisasta saarikierroksesta.

Viime viikolla saimme vieraita pohjolan perukoilta; Australiaa jo ammoisina aikoina kierrelleen Laurin ja hänen tuoreen Pälvi-vaimonsa. Suunnitelmana oli lähteä koko skandinaavisella lössillämme pyörähtämään Fraser Islandin luonnonpuistossa.

Luonnonpuistosaarelle erityistä on, että käytännössä sinne pääsyyn vaaditaan nelivetoinen, korkealla maavaralla varusteltu maastoauto. Saarella kruisailuun soveltuvia autojahan meiltä löytyi kaksin kappalein (ainakin aluksi).

Tiistaina ajoimme lautalle. "Satamaan" päästäkseen, oli ylitettävä hiekkaranta, joka pääsi yllättämään pehmeydellään. Siinä Holdenia työntäessämme ja ilmanpaineita laskiessamme, emme aavistaneet, kuinka tuttua puuhaa se tulisi vielä olemaan. Ja kun kuvassa virnuileva lautturi, lautalta ulos saarelle ajaessamme teki ristinmerkin, luulimme vielä sitä vain vitsiksi..

Jo ensimmäisenä päivänä lähes kirjaimellisesti törmäsimme saarella niin runsain varotuskyltein mainostettuihin dingoihin. Siinä paikalliset susihukat popsivat onnellisina rantaan noussutta merikilpikonna-vainaata, juuri autoista välittämättä.

Rannalla ajaminen sujui vielä kohtalaisen kivuttomasti hikeä vuodattamatta, mutta kun oli aika siirtyä metsäreiteille, saatiin tutustua auton työntämisen saloihin huolella. Pitkään kestänyt kuiva kausi oli kuivattanut metsissä kiemurtelevat valkoiset luonnonhiekkatiet entistäkin haasteellisemmiksi, mikä lisäsi huomattavasti päivien urheilullista puolta. 

Kattomatkustusta

Saaren toiseksi hienoin paikka bongattiin toisen päivän aamuna kurvatessamme Lake McKenzylle. Niin valkoisella hiekkarannalla varustettua kirkasvetistä järveä ei löydy edes Orimattilasta.

Paikallisesta Opelista loppui kirjaimellisesti veto, kun etupyörien vetoakseli sanoi itsensä irti. Yksi armoton "rynks" ja etupyörien veto-ominaisuus täytyi korvata avuliaan australialaisen safari-nissanilla. Tämä ei kuitenkaan ajokillemme riittänyt, vaan saman illan aikana saatiin luopua muustakin ylimääräisestä jarruletkun katketessa..

Hetkenä, jolloin katosivat jarrut

Vetämisen riemua

Työntämisen riemua

Vähenevistä ajo-ominaisuuksista huolimatta huolimatta rantaan päästiin. Iltayöstä karavaanistamme nousi lumoava rasvan käry suomalaisten lettujen paistuessa Australian tähtitaivaan alla. Aamulla taas teltasta noustessa maisemat olivat kuin pienestä maalauksesta.

Aamunäkymä

Viimeisen luonnopuistopäivän mainittavin kohde oli Eli Creekiksi kastettu joki, kuin kirkasvetinen tunturipuro viidakossa ilman tunturia. Kuvia ei valitettavati jokimaisemista juuri löydy, sillä eteneminen joessa onnistui vain kahlaamalla, sukeltamalla ja uimalla, ja canonini tuskin moistesta olisi piitannut. 

Titanic 

Viimeinen tempaus seurueen oikukkaimilta jäseneltä oli kytkin. Olo alkoi olla jo kohtalaisen epätodellinen, kun viimeiseltä taukopaikalta lähtiessä vaihteet eivät menneetkän silmään. Aika kuitenkin paransi haavat, useiden yritysten jälkeen jotain tapahtui, ja vaihteet vaihtuivat kuin ennen vanhaan. 

Kaikki loppuu aikanaan, ja niin mekin auringonlaskun aikoihin liu´uimme, moottori- ja käsijarrujarrutuksen yhdistelmällä Manta Rayn lautalle. Mantereelle, tälle hieman suuremmalle saarelle, päästyämme suutelin rantaa matka jatkui suu täynnä hiekkaa. 

Viimeisen leirimme pystytimme yöllä jo ennestään tutun Gympien autokorjaamon pihamaalle ja perjantaina palasimme monta kokemusta takataskussa takaisin mökkiimme Noosaan, Janinen pihapiiriin..

Vielä lyhyt katsaus nykyaikaan. Reissusta on tosiaan kulunut jo pitkälti toista viikkoa. Täällä elo on jatkunut lupsakkaan tasaisehkona. Aamut on työskennelty, päivät ja illat urheiltu ja löysäilty.

Vielä ei uskalla juhlia, mutta työkuviotkin alkavat näyttää valoisemmilta. 

Ensi kerralla siis ehkä jotain erilaista..

-Juhana